tiistai 25. maaliskuuta 2014

Hengitellen

Moikka

Eilen oli hoitajapäivä ja ne ovat aina sellaisia hermot menee-päiviä. Ensinnäkin byrokratia polilla, Kelalla, Kevalla ottaa niin paljon voimia ja aikaa ja sotkuja, että meinaa hermo mennä kerran jos toisenkin. Lausunnot seisoo, tai niitä ei kirjoiteta, ovat huonoja, puutteellisia, viipyvät, eksyvät tai eivät parhaassa tapauksessa lähde yhtään minnekään. Päätöksiä eri tahoilta saa odottaa kuukausikaupalla, ja se tietää hermoja raastavaa odottelua, epätietoisuudessa oloa ja pelkoa (saankohan sitä tai tätä tukea..), ja mikä pahinta tietysti, tietää se rahattomana olemista. Vaikken ole yksin, on perheen tulot aina laskettu molempien tulojen mukaan ja kun sairaseläke mitä saan, ei kuitenkaan ole pienin mahdollinen, pieni kylläkin hoitajan palkasta laskettuna. niin kyllä sen puuttuminen kuukauden budjetista tuntuu. Sossusta tai miltään muultakaan luukulta ei tukia heru kun puoliso on töissä ja saa palkkaa juuri sen verran ettei asunnottomaksi jäädä tai nälkään kuolla. Mutta on se aika ohrasta, kun aina saa olla ihan perusasioista huolissaan. Ja sitten lainataan, eikä taas makseta takaisin ja kaikki on sekavaa. Laskut menee usein suoraan roskikseen ja kaikki hammaslääkärilaskuista alkaen valuu ulosottoon. Menköön sitä kautta sitten. Luottotietoja mulla ei ole ikinä ollut, eikä varmaan tule koskaan olemaankaan. Näissä olisi jo terveellä miettiminen, stressiherkkä psyykkinen sairaus (kaksisuuntainen mielialahäiiö) ei varsin hyvää tykkää, kun perusasiat on retuperällä, vielä itsestäni johtumattomista syistä.

Tulipa avauduttua aiheesta, eikä mistään kivasta aiheesta. En yritäkään pitää mitään pintakiilto-blogeja ja nyt tänne puolellekin tulee tulikiven katkuista realismia.. Muutenkin kuin taloudellisten huolien ja paineiden lisäksi, ja niiden hoitajalla käydessä tullessa mieleen ja pintaan, ahdistaa hoitajan luona käyminen senkin takia, että huomaan aina itse itseäni kuunnellessa, että aika hakusessa on monikin asia siitä, mitä normaalielämään kuuluvaksi katsotaan. Syitä ei ole yksi tai kaksi, tai miljoona, vaan kaikki. Koko mieli on kuin korkkiruuville käännetty, sellaiseen kestokierteeseen, mikä nyt niittää sitä mitä on kylvänyt. Sekä sellaisissa asioissa, mihin olisin ehkä voinut vaikuttaa, mikä parmepaa tietoa vailla olen joskus tehnyt tai valinnut, mikä sekään ei yksinkertaisesti ole osotettavissa mihinkään yhteen, tai kahteen, tai miljoonaan, syyhyn. Ja sellaisiin, mihin en millään tavalla olisi itse voinut vaikuttaa, mitkä ovat joskus kauan kauan sitten tapahtuneet. Siellä lapsuudessa, vaikka ainainen lapsuus-lätinä ärsyttää, ei siitä silti pääse yli eikä ympäri.

Ei siitä sen enempää nyt. Ei ole nyt sellainen olo, että tekisi mieli sen syvemmin mennä näihin. Liikaa miettimistäkin pitäisi vältellä. Eilen olin silti liiasta miettimisestä ja omien asioiden hoitajalle puhumisesta niin väsyksissä, ettei muuta ohjelmaa sille päivälle sitten mahtunutkaan. Kotiin tultua laitoin ruoan, imuroin, ja sen jälkeen olinkin ihan sippi. Päätäkin särki, vaikkei mulla yleensä koskaan, fyysiset sairaudet loppuivat siihen mistä psyykkiset alkoivat. Sinne meni sen päivän voimat.

Tänään kävin jopa kirjastossa ja kahvilla siinä kirjaston kahvilassa, sekä isossa kaupassa, eli raahasin kauempaa ruokaostokset. No, bussiin hyppäsin kotimatkalla. Ajattelin nyt mennä vielä metsälenkille, hengitttelemään. Nyt on ilmeisesti tullut liikuttua liikaa voimiin nähden, sellaista viittä kuutta tuntia viikossa, salia ja reipasta step- jumppaa ja spinningiä harrastaessa. Olen huono harrastamaan mitään rauhallisempia lajeja, kuten kävelyä, venyttelyä, joogaa, pilatesta, mutta luulen, että tämä viikko voisi olla vähän kevyemmän liikkumisen viikko. Olo on aamuisin niin jäykkä ja väsynyt.

Kuvia taas eiliseltä. Naamaa, vaatetta, jumppavaatteita, aamupalaa ja blogia, kirjeen kirjoittamista. Olihan niitä

:)




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti