Ja maailman paras kirja! Tuo Elif Shafakin Rakkauden aikakirja on ihan huippu. Tykkään tarinasta ja erityisesti noista filosofisista viisauksista, niitä olen kirjoittanut ylös ja kirjan sivut ovat ihan viuhakana, kun taittelen niihin niin paljon hiirenkorvia. Kirje etenee vauhdilla ja aina pitää palata vähän taaksepäin. Muistinvirkistykseksi. Sitten kun olen lukenut kirjan, pidän sitä itselläni niin kauan kuin voi ja palautan vasta sitten kun on ihan pakko. Ja luen ehkä toisenkin kerran :) Luin tuosta Rumista, joka tarinassa on derviisin kanssa, 1200-luvulla, tarinan toinen päähenkilö, on ihan oikeasti olemassa ollut ihminen ja tämän runoja on käännetty suomenkielelle.
"Rumin tuotanto on nimetty yhdeksi maailman kulttuuriperintökohteeksi eikä sille oikein ole vertailukohtaa. Hänen valtavan tuotantonsa kymmenettuhannet runot ovat ylitsevuotavan rakkaudellisia ja samalla jotenkin suorasukaisia. Tyyli on henkilökohtaista, puheenomaista, ja runokuvat yllättävät arkisuudellaan.
Hänen runoissaan puhutaan paljon kuolemasta, juopumuksesta, hulluudesta ja rakkaudesta. Rumin tiedetään sanelleen runojaan kävellessään oppilaineen turkkilaisen kotikaupunkinsa Konyan katuja ja pyöriessään ekstaattisesti musiikin myötä"
"En ole kristitty, juutalainen enkä muslimi, en hindu, buddhalainen, suufi enkä zen. En ole yhdestäkään uskonnosta tai kulttuurijärjestelmästä. En ole idästä enkä lännestä…
Paikkani on paikaton, jäljettömyyden jälki".
No niin. Itse kaipaan tuollaisia sanoja, monenlaisia sanoja. Voisin lukea vaikka koko ajan jos silmät vaan pysyisivät auki, tai olisin tarpeeksi virkeä lukeakseni. Nyt en ole ollut kovin virkeä, eikä tänäänkään ole ollut yhtään sellaista hetkeä, milloin olisin uskaltanut tarttua kirjaan. En halua lukea puolella ajatuksella, varsinkaan tätä meneillään olevaa kirjaa. Jotenkin tuo lohduttaa, niin vanha tarina, mutta niin ajankohtainen ja niin tärkeitä aiheita. Ikiaikaista. Mystiikkaa, mutta niin paljon totta. Itse ainakin saan niin monesta kohtaa kiinni, että tule jo mieleeni, että olenko tullut uskoon tai pitääkö mun lähteä kohta nunnaluostariin (voisi olla ideaa) hiljentymään oikein kunnolla. En lähde, enkä ole uskossa. Voisi sanoa että olen mystikko, uskon sellaiseenkin mitä ei näe, mitä ei voi todistaa. Ehkä varsinkin sellaiseen? On paljon sellaista. Koko ajan tässä ja nyt. Perinteiseksi kristinusko-uskovaiseksi en voisi tulla, en tykkää valmiiksi pureskelluista vastauksista enkä tekopyhyydestä. Tai mistä minä tiedän mitä se oikeasti on. Kirkkoon en ole kuulunut ikinä, ollaan pakanasuku ihan kolmessa polvessa. Kommunisteja. Muistan, kuinka ekalla luokalla koulussa uskonnon opettaja sanoi minun ja koko luokan kuullen että rukoillaan Annan pakanasielun puolesta. Voi olla tosin, että osa on äidin väritättämää. En tiedä. Aika ikävän kuuloista silti. Joten ei, en ole uskossa edelleenkään.
Taas tekisi mieli laittaa tähän katkelmia kirjasta, niitä on niin paljon ja sopivat nyt ajatuksiini, mutten taida nyt jaksaa. Syötän niitä tänne kuitenkin vielä ajan mittaan. Mietin tänään ja eilen illalla, että tämä sairastaminen on aika kovaa työtä. Ajatukset käy koko ajan niin kovalla, päässä on hirveä ruuhka, mietit sitä ja toista samaan aikaan, ja kun olet kuvitellut saavasti yhden ajatussolmun löysättyä edes hieman, kiristyy se taas, ja tulee muutama uusi mietintään. Työtä teen sen kanssa ihan jatkuvasti että saisin rauhaa ajatuksilta, pystyisin rentoutumaan ja saamaan stressikierteen katki. En ole onnistunut siinä nyt moneen vuoteen. Olen tosi väsynyt siihen. Reagoin keholla ja olen tukossa.
En tykkää joogaamisesta, olen liian kärsimätön ja malttamaton siihen, mutta välillä se on ainut keino miten voi olla paikallaan. Viime viikolla olin niin väsynyt ja raskas, vaikka en ole mitään fyysisiä ponnisteluja suorittanutkaan, ettei henki melkein kulkenut. Teki hyvää kun sain oltua paikallani, viileällä lattialla ja hiljaa. Olen tuhahdellut ajatukselle meditoinnista, enkä vieläkään ole sille lämmennyt, mutta tein yhden meditaatio-ohjelman netistä silloin samaisena päivänä. Puolen tunnin mittaisen. Jonkin verran onnistuin tyhjentämään mieltäni, hetkittäin tuli tyhjä olo mikä välillä katkesi yksittäisiin mielen hakuihin, jotain ihan mihinkään liittymätöntä tuli mieleen ja vetämään hihasta. Enää en niitä ajatuksia muista. Meditaatiossa olisi tarkoitus päästää tiedostavasta mielestä irti, vapauttaa ja löysätä sitä. Mun mielestä se tuntuu pelottavalta, ja mistä se taas kertoo, on ihan oma juttunsa. Tuleeko ne tiedostamattomat silloin pintaan jos tiedostava lomailee? Vai lomailevatko nekin sitten? Ehkä pysyttelen runoissa, tarinoissa ja joogassa. Jos ne vähän jaksaisivat pitää levottomuutta aisoissa. Tämä järjissään pysyminen on ihan kovaa työtä, niin moni asia on käsittelyn alla jatkuvasti eikä päältään saa lomaa. Ikinä ei ole edes vapaapäiviä.
Runsas yksinoleminen ei sekään auta tähän ajatusten takkuamiseen, niiden liialliseen pyörittelyyn ja niiden saamista entistä isompaan sotkuun. En osaa itsekään selittää mikä mulla on vialla, en tiedä oikein itsekään miten voin, mitä ajattelen kaikista niistä lukuisisa vaihtoehdoista. Menen niin lukkoon kaiken sen kanssa, etten osaa olla muiden kanssa. Sisällä on monenlaista särkyä, poltetta ja kipua, mutta ulos en niitä osaa pukea. Ainakaan sanallisesti suorassa vuorovaikutuksessa, ja sitten tunnen itseni turraksi ja tyhjäksi. Mitä mä kenenkään kanssa puhuisin? J.lle puhun, mutta se on lähinnä valittamista tai loputonta pohdintaa keskellä yötä. Siten hiljaisuutta täytän ajatuksilla, touhuamiseen koitan purkaa osan. Uskon kuitenkin koko ajan ettei tämä voi loputtomasti olla tällaista. Voi olla että onkin. Tai sitten ei.
Liike tavallaan huuhtelee, antaa happea ja tavallaan tekee tilaa sisälle. Olen niin levoton etten voisi vaan olla. En osaa nukkuakaan, joten siihen ei saa päivän tunteja kulutettua kovin paljon. Äsken yritin nukkua päiväunet, en nukkunut kovin montaa tuntia yöllä. Mietin montaa asiaa, kirjoitin ne ylöskin, ajattelin että kirjoitan niistä sitten päivällä, mutta nyt on jo uudet ajatukset. Ajatuksia pää täynnä, vastauksia ei niinkään. En saanut päiväunta, säpsähtelin hereille. On jo ihan huono olo liian vähäisestä nukkumisesta. Tässä samalla kirjoittaessa olen juonut pannullisen kahvia. Nyt on jo alkuilta mutten ole syönyt kuin pari leipää. Aamulla olin jumpassa. Heräsin jo kuuden jälkeen samalla kuin J enkä osannut enää nukkua. Katselin aamuteeveetä, laitoin pyykkiä, vaihdoin lakanat, ja päätin sitten lähteä jumpalle. En ole jaksanut siellä käydä kovin ahkerasti, pari kertaa viikossa nyt kuitenkin. Huono olo tuli, näin kuumalla ilmalla urheileminen tuntuu paljon raskaammalta, mutta selvisin hengissä. Iltapäivä meni sekin. Kauppaan olisi pitänyt mennä, mutta en jaksanut. Nyt kun E on siellä reissussa on meidän tullut elettyä niin kuin pellossa. Kun ruoka-aikojen sun muiden kanssa ei ole niin tarkkaa, menee päivät parilla leivällä ja tunnit katoavat vaan jonnekin, johonkin, mitä ei enää jälkeenpäin muistakaan. Koneella kai lähinnä. Pieni ulkoilu voisi tehdä ihan hyvää, mutten varmaan jaksa nähdä niin paljon vaivaa että pääsisin ovesta ulos. Aika trooppinen sää on, ainakin sisällä on aika hiostuttavaa ja kosteaa.
No, lepoyritystä seuraavaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti