tiedän

Niin, eilisiä kuvia. Kun nyt kuvauskärpänen on iskenyt, on niitä kuviakin sitten iskettävä jonnekin, ettei ihan hukkaan mene kameran rääkkääminen. Ei itseilmaisu ja luova toiminta kai koskaan pahitteeksi ole. Ja sitä paitsi, nähtäväksi tulemisen tarve on jokaisella (niin olen jostain lukenut) olemassa jollain tasolla, kuka milläkin tavalla sitä toteuttaa. Minä lätkin nyt näitä kuvia, ja hieman sanoja perään :)

Olen todella paljon yksin, suurimman osan ajasta, ja vaikken fyysisesti olisikaan -onhan minulla perhe- yksin, olen usein pääni sisällä aika yksin ja asiaa on usein liikaakin. Niinkin paljon, etten osaa niitä laitaa ulos, en ikinä puhu kenenkään kanssa, lukuunottamatta miestäni ja poikaani, tytärtäni silloin tällöin, mutten heidän niskaansa viitsi kaikkea ja jokaista mieleni liikahdusta kaataa. Toki juttelemme, muustakin kuin käytännön asioista, mutten osaa selittää mitään. Puhumalla ainakaan. Varsinkaan kun harvoin tiedän tai ymmärrän itsekään. Aina etsin ja pohdin, en osaa olla ajattelematta, ja yleensä aina ajattelen liikaa. Tai sitten en osaa ennakoida ajatuksiani ja monenlaista selviteltävää tulee, aina uutta. Monta levyä on päällä yhtä aikaa.

 Kavereita, sellaisia joita tapailisin,  mulla ei ole ainuttakaan, enkä edes halua. En kaipaa kahvittelua kauppakeskuksessa tai jumppa- tai lenkkiseuraa. Mutta kirjoitan, välillä kirjeitä, ja välillä taas enemmän tänne blogin puolelle ihan itsekkäästi mitä milloinkin huvittaa, ilman sitä vastavuoroisuutta, mikä on tärkeää tietenkin kirjeissä, mutta tämä on erilaista. Nämä ovat oikeastaan eniten itselleni tarkoitettuja, vaikka julkaisenkin nämä. Se nähdyksitulemisen kaipuu. Samalla jotain mielekästä tekemistä. Saan päiviä hyvin kulumaan. Luin joskus tässä lapsuusaikaisia koulutodstuksiani, ei ihan perinteisiä, koulutienikään ei mennyt mitenkään tavalliseen tapaan, mutta eräässä arvioinnsissa sanottiin että Kirjoittaminen ja piirtäminen ovat Annan tie ulos, sen luin ehkä pari vuotta sitten, todistus oli kirjoitettu ehkä seitsemänkymmentäluvun lopulla-kahdeksankymmentäluvun alussa. Valokuvaaminen olkoon se piirtäminen. Tiesin nuo asiat ennekin, mutta lauseet tulivat eteeni sopivaan hetkeen silloin kun tulivat.

Juu, mutta ei mua haittaa, siis se että ajattelen liikaa, vaikkei ajatukset ole mitenkään konkreettisia tai sellaisia, joihin olisi jokin ratkaisu olemassa, ainakaan sellainen, mikä tällä hetkellä olisi ymmärryksen tasolla ja tiedossani, en halua niitä poiskaan. Etten ajattelisi liikaa, saan ne kuitenkin aika hyvin ulos. Jotenkin ainakin. Tiedän että paljon on hyvää ja järkevää, fiksua ajatusta (vaikka mikä ei ole fiksua ajatusta?), ahdistavaakin ihan riittävästi, mutten ole kaatunut sen alle tähänkään mennessä kokonaan, joten tuskin niin tapahtuu vastakaan. Ihan tylsää olisi ajatella vaan jotain yksinkertaista ja helppoa.

Tänään psykpolin hoitaja sanoi käynnin loppuun niin että piru kun olet niin fiksu, muuten et ymmärtäisi tuollaisia ajatellakaan (naurahti, se oli siis tulkittava hyväksi asiaksi:) Menen niin syvälle aina kaikkeen, sielun väreihin asti. Näen mistä mikäkin asia kumpuaa, mikä liittyy mihinkin, mutten silti ole riittävän vahva siirtämään niitä asioita sivun ja omille paikoilelen, pienempään sivuosaan pääosan esittämsiestä, ja niinpä ne invalidisoivat minua niin, etten kykene kaikkeen siihen niin sanottuun normaalielämään, tai työhön. Itse en sitä ongelmaksi koekaan. Haluaisin olla vaan rauhassa. Joissain syvissä lääkärin tieodstoissa lymyää erilaisa diagnooseja, mutteivat ne juuri minua liikuta, vaikka minuun liittyvätkin. Ymmärrän ja tiedostan, enemmän kuin moni, moni vasta harjoitelee tunnistamaan tunteita tuolla tavalla -sanoi hoitaja siis. Olen aina skeptinen ja epäilevä, onko mikään ikinä ihan aitoa mitä joku toiselle sanoo, mutta uskon nyt nuo kuitenkin.

Joten jatkan langanpätkien selvittelyä ja yhteen solmimista.
:)